Joulutarinoita
Äitini kertoi minulle lapsuutensa pettymyksen joulusta. Isosisko Martta oli saanut pienen suklaapallon, jossa oli ollut sisällä sormus. Äiti oli saanut suklaisen laivan, jossa ei ollut mitään sisällä. Hänen joulunsa oli pilalla. Muistan, että hän olisi kertonut, että meni itkien yläkertaan.
Minä en muista lapsuuteni joululahjoja, mutta on mahdollista, että sain Tammen Kultaisten Kirjojen Maalarikissat -nimisen lastenkirjan tai pääsiäispupuista kertovan kirjan. Ne olivat ainoita kirjoja, jotka sain lapsuudessani. Kun äitini oli kuollut, olimme kotona Kannuksessa jakamassa veljesten kanssa meille rakkaita esineitä kuten piparkakkumuotteja ja äidin tekemiä käsitöitä. Kun veljeni 7-vuotias tytär näki, mitä teimme, hän alkoi jakaa meidän lapsuudessa saamiamme lahjoja toisen veljeni pojan kanssa. Kun näin sen, putosin lapsen tilaan ja vaadin kirjoja ja pehmolelukoiraa itselleni. Koira oli minulla opiskeluaikana mukana Helsingissä ja kirjat kai jossain vieläkin. Niille oli yhteistä se, että ne kertoivat väreistä. Siinäköhän on syy rakkauteeni kuvataiteisiin?
Monet usein perheessämme toistetut tarinat koskevat kommelluksia jouluina. Esikoinen oli jo lapsuudessa tarkkanäköinen: kun isä oli pukkina, Kari sanoi heti:” Pukilla on Säilävaaran Sirpan laukku.” Toinen, minun muistamani versio, kertoo ”vanttuista”, mutta koska Sirpa oli meitä lapsia vain muutamia vuosia vanhempi, veljieni Lestikatu kotikatu – kirjassa kertoma juttu laukusta on ehkä uskottavampi.
Isoveljeni pelkäsi ehkä pukkia jossain vaiheessa, koska isän ottaessa lapaset pois kädestä, hän meni ”pukin” luo ja rupesi sadattelemaan:”Saa..na, per..le, saa..na, per..le!” Tunsi vissiin isän ja toisti isän joskus käyttämiä kirosanoja, kun ei tiennyt, miten isäpukkiin pitäisi suhtautua.
Kävimme naapuritalon saunassa, kun meillä ei ollut vielä omaa saunaa. Se oli isäni työpaikan sauna. Kerran isä selviytyi joulusaunareissusta muuta perhettä nopeammin, kun äiti jäi vielä pesemään meitä. Isä oli äitini kertomuksen mukaan heittäytynyt makuuhuoneen sängylle lukemaan sanomalehteä. Hän luki sitä kaikessa rauhassa, kunnes alkoi ihmetellä, että missä äiti pesueineen viipyy. Hän oli mennyt saunalle ja huomannut, että iso haka oven ulkopuolella on tukevasti kiinni. ”Joulurauha perheessä oli hetkeksi menetetty,” kuten Lestikatu-kirjassa lukee.
Minä sain melkein selkäsaunan ainoan kerran lapsuudessani, kun minut laitettiin ulkoilemaan 5-vuotiaan pikkuveljeni kanssa ja vein hänet moneksi tunniksi naapuriin. Hassua, että muistan kepin isäni kädessä, mutta en selkäsaunaa. Ehkä hän vain pelotteli.
Kun isäni oli Seinäjoella sairaalassa, minne hän sitten kuoli 13.12.1956, äiti oli katsomassa häntä. Me lapset olimme kotona ja Kari oli sairaana. Hän oli säästänyt rahaa Tammen Kultaista Kirjaa varten. Minä lähdin sitä sitten ostamaan potkukelkalla Mikko Kosken kirjakaupasta. Menin kuitenkin kaupan ohi KPO:hon eli Keski-Pohjanmaan osuuskauppaan, missä oli erillisiä osastoja. Menin ostamaan karkkeja. Kai minulla oli omaakin rahaa, koska ostin nekun, joka oli sateenvarjon muotoinen. Huomasin kuitenkin, että minun rahani eivät riittäneet, vaan jouduin antamaan osan Karinkin rahoista myyjättärelle. Olin niin ujo silloin, etten kehdannut perua kauppoja. Potkin sitten kovaa vauhtia kirjakaupan ohi. Vaikeinta oli tunnustaa Karille, miten kävi, mutta ei hän muistaakseni ollut vihainen. Kun isoveljeni täytti 60 vuotta, ostin hänelle 2 Tammen Kultaista Kirjaa ja kerroin onnettomasta ostosreissustani. Sain juhlaväen hörähtelemään.
Minä olin meillä se, joka paketoi lahjat ainakin isän kuoleman jälkeen. Tiesin siis etukäteen, mitä veljeni saivat lahjaksi. Kun veljekset olivat partiossa, he kaipasivat retkipaistinpannua. He keksivät ostaa sen äidille joululahjaksi. Kun äiti äkkäsi tilanteen, hän pani pojat palauttamaan paistinpannun kauppaan. Lieneekö syynä ollut tuo lapsuuden ”trauma” tyhjän suklaalaivan saamisesta?
Meillä oli tapana koristella piparkakkuja ja äidin kanssa teimme joskus piparkakkutalonkin. Kerran nauroimme ihan vedet silmissä, kun savupiipusta tuli ison ”ulkohuusin” kokoinen. Pikkuveljeni on jatkanut piparkakkutalojen tekemistä ensin tyttärensä ja sittemmin poikansa lasten kanssa. Ne ovat oikeita taideteoksia! Lisäksi lyhyeen traditioon kuuluu piparkakku jokaisen juhlijan nimen etukirjaimella varustettuna.
Meillä oli tapana, että isoveli luki jouluevankeliumin aattona ennen ruokailua. Pöydässä oli kinkkua, laatikkoja ja jälkiruuaksi riisipuuroa ja ”sekametelisoppaa”. Vähän vanhempana söin puuron ja sekahedelmäsopan erikseen. Joulupäivänä oli lipeäkalaa ja valkokastiketta. Tykkäsin niistä. Mutta nautinnollisinta oli hiipiä yöllä keittiöön ja tehdä kinkkuvoileipä salaa. Aattoillan nautintoihin kuului myöhemmin oma suklaarasia ja hyvä kirja. Kun olimme opiskelemassa pääkaupunkiseudulla, luimme joululomalla aina pinon kirjoja tai Kalle Kustaa Korkin seikkailuja. Äiti ihmetteli, miten jaksoimme lukea joululomallakin. Minä luin kerran 3 Päätalon kirjaakin joulun aikaan. Siihen se sitten jäi. Kouluaikana luin Hertta-sarjoja, Hilja Valtosta ja muuta hömppää. Kerran isoveli osti minulle August Strindbergin teoksen, josta en ymmärtänyt juuri mitään.
Joulupäivänä ei saanut kyläillä, mutta kerran me nuoret pelasimme korttia meidän olohuoneemme lattialla. Äiti yritti vähän paheksua, mutta ei kieltänyt. Kun olin lukiossa, äiti halusi tilata vielä joulupukin. Se oli sitten naapurin Simo, pari vuotta minua vanhempi. Minua hävetti moinen näytelmä niin, että olin ihan ”myrtsinä”. Sen jälkeen meille ei pukkia tilattu. Myöhemmin äidin kuoltua v 1987 minulla oli ilo ja kunnia olla joulut pikkuveljeni perheessä. Joskus olin kotonakin Varkaudessa yhdessä kissani kanssa. Hyvin se meni niinkin lahjoja avatessa.
Hyvää joulunalusaikaa kaikille lukijoille!
Sinikka