Olin ollut tapaamassa Helsingin reissullani parin vuosikymmenen takaisia työtovereitani. Hyvän seuran ja viinin voimaannuttamana, iloa, valoa ja uutta virtaa saaneena poistuin ravintola Kosmoksesta eli avaruudesta keväänraikkaaseen iltaan. Vastakkaisen trendiravintolan eteen oli muodostunut monihaarainen ja runsas jono. Kuvittelin hetken olevani kosmonautti Juri Gagarin juhlittuna sankarina Punaisella torilla, Krasnaja ploštšadalla. Tunsin houkutusta jaella lentosuukkoja ja nimikirjoituksia laskeutuessani Kalevankatua alas Mannerheimintielle. Onneksi yliminäni piti kontrollin karkeissa kourissaan.
Liikennevirta pääkaupunkimme sydämen sepelvaltimossa oli käynyt hiljaiseksi, joten rohkenin ylittää ajokaistan päin punaisia. Eläköön vallankumous, pienikin sellainen, ajattelin nähdessäni etuviistossa Vanhan ylioppilastalon, jonka kuitenkin päätin jättää tällä kertaa valtaamatta. Pysähdyin puolitiehen odottamaan raitiovaunua. Suurin piirtein tällä samalle paikalle, vuonna 1962 nuorisofestivaalien aikaan, oli luokkakaverini osumatarkka kivenheitto melkein pudottanut ratsupoliisin satulastaan. Mellakkahan siitä syntyi ja syyttömät saivat nauttia notkeiden pamppujen kasvattavista kosketuksista kehoissaan. Me vähemmän syyttömät vetäydyimme hyvässä järjestyksessä pois tapahtumien keskipisteestä. ”O tempora, o mores”, saatoin nyt hymyillen todeta ajatellessani ammoin sitten loppunutta pikkusyntistä lapsuuttani.
Heräsin muistoistani nähdessäni näyttävän nuoren naisen muutaman askeleen päässä itsestäni. Kauniisti punatut huulet ja iltakäyttöön tarkoitettu voimakas meikki loivat mieleeni kuvan yöperhosesta. Yökiitäjä kaivoi käsilaukustaan avaamattoman savukepakkauksen, repäisi kiihottavan punaisilla kynsillään sellofaanikuoren auki, ja heitti sen kadulle tuulen syliin. Tunsin kouraisun sydänalassani, elämä ei ole enää laiffii enkä minä Marlboro mies. Kuvittelin silti olevani juuri se kaunis pitkä tanakalla filtterillä varustettu savuke, jonka hän nosti huulilleen.
-Sytytä minut tuhma tyttö, pistä pääni palamaan.
Hän teki juuri niin kuin toivoin. Kohta ensimmäinen raukea savunmakuinen henkäys tulvi nautinnon ytimestä tuosta puoliavoimesta punaisesta suusta lämmittämään tämän kaupungin öistä ilmaa.
-Huulesi ovat punaisella renkaalla merkanneet minut omakseen koko jäljellä olevan kiihkeän elämäni loppuun asti. Tunnen voimakkaan imun ja huikaisevan kuumuuden, joka sammuu ennen suutasi filtterin sisään.
Sitten hänen kätensä heilahtaa, heittää minut keskennautittuna huolimattomassa kaaressa asfaltille. Putoan päälleni, kiepun kipinöiden pari kierrosta vartaloni ympäri. Katoksen alta minua lähestyy mustan miehen iso jalka. Se sammuttaa minut lopullisesti. Elämäni tupakkana on saanut päätöksensä. Musta mies hymyilee minulle, nostan hänelle peukaloani
-Well done.
Yöperhonen on poistunut nelosen ratikkaan. Minä jään odottamaan täyttä kymppiä, tuota kouluaikojeni vanhaa tuttua. Musta mies hyräilee jotain melodiaa ja poistuu pysäkiltä kättään minulle heilauttaen.
-Oliko hän suojelusenkelini, ajattelen oman vaununi kaartaessa Erottajan suunnasta seisaketta kohti.
Mannerheimintie on remontissa pitkän pätkän ja raitioliikenne on ohjattu koukkaamaan syvältä Töölön kautta. Istahdan penkille vastapäätä kahta nuorta tavattoman hoikkaa ja ulkoiselta asultaan melko ruokkoamatonta miestä. Vankila-ajoiltani tunnistan tällaiset tyypit narkkareiksi. Levoton olemus ja laajentuneet pupillit paljastavat näiden janttereiden olevan juuri nyt pirireissulla. Sitten tunnen voimakkaan parfyymin tuoksun,
-Poisonia, huutaa muistini vartija jostain mieleni arkistojen kätköistä.
-Aulikki, tarkentaa hän heti perään.
Aulikilla ja minulla oli ollut lyhyt romanssi yli neljäkymmentä vuotta sitten. Myöhemmin kiihkeys oli vaihtunut yhä jatkuvaksi rehelliseksi ystävyydeksi. Silloin tuo tuoksu paidankauluksessani oli ollut myrkkyä varsinaiselle naiskumppanilleni. Määrätietoisen lempeästi ja suorin sanallisin ilmaisuin hän oli toivonut, että unohtaisimme koko yhteisen juttumme. Hänen toiveensa tuntuu toteutuneen, en enää muista hänen nimeään. Aulikin muistan ja etsin häntä nyt katseellani. Nainen, joka tuoksuu Aulikille ei ole hän. Hyvä niin.
-Vitun Homo joulupukki, muulleko sä virnuilet saatana.
Olen ilmeisesti huomaamattani antanut muistojen nousta hymynä naamalleni. Pudistan päätäni. Ylikierroksille päässeen pirinistin kaveri toppuuttelee toveriaan, joka ei ole asettuakseen. Jokin minussa aiheuttaa hänessä mielen vimmaa. Hankenin kohdalla rauhallisempi ja kookkaampi kielletyllä kemikaalilla itseään lääkinneestä mielenmatkalaisista tempaisee pienemmän mukaansa.
-Haistakaa paska koko porukka, me painutaan vittuun täältä, huutaa aggressiivinen pikkumies vielä ovenraosta.
Toivoin hartaasti ihan toverihengessä heidän pääsevän tavoitteeseensa.
-Ihanaan paikkaan, kuiskaa sarkasmin piru korvaani.
Hankenin jäädessä taaksemme mietin olisiko minusta kenties tullut diplomiekonomi, mikäli olisin paneutunut pakkoruotsiini ahkerammin.
Töölön torilta vaunuun nousee nuori aasialainen nainen. Hän istuutuu viereeni. Katseidemme kohdatessa nainen hymyilee minulle. Hän pitää sylissään läpinäkyvää muovipussia, jossa on noutoateriapakkaus. Toisessa kädessään hän varjelee lasipulloa, joka sisältää ehkä itämaista olutta tai salaattikastiketta. Kaukoidän kirjainmerkit ovat minun ymmärrykseni ulkopuolella. Mieleni tekisi aloittaa keskustelu, mutta koen sen liian tungettelevaksi. Istumme hiljaa, kaksi alkuyön kulkijaa, niin lähekkäin, että tunnemme toistemme lämmön. Jäämme pois samalla pysäkillä. Hän laskeutuu edelläni, pysähtyy kadulle ja kääntyy minuun päin.
-Sinä muistutat kuollutta isoisääni, hän oli minulle hyvin rakas, sanoo nuori nainen melko hyvällä suomen kielellä.
Liikuttuneina toivottelimme toisillemme hyvät yöt. Lupasin viedä terveisiä hänen ukilleen, mikäli olisin perillä ennen tätä nuorta naista.
Kävelin lyhyen matkaa majapaikkani ovelle. Sisään päästyäni tyttäreni iloinen koiranpentu ryntäsi tervehtimään minua samoin vaimoni. Tämä riittää, tässä on jo liikaakin. Olen, en edes uskalla sanoa, mitä olen, ettei lumous vain haihtuisi.
Jukka Vornanen