Minulta kysyttiin pari päivää sitten, miten kaltaiseni vanhus kokee tämän päivän itsessään. Tiedustelin vuorostani mistä juuri moinen kysymys oli utsijalle tullut mieleen ja sain siihen tyhjentävän vastauksen.
-Tehän täytitte juuri 70 vuotta ja maailman tilanne on sellainen, että nuorempikin joutuu lääkitsemään itseään pysyäkseen edes jotenkuten henkisesti kasassa.
Olin juuri tulossa 12 kilometrin lenkiltä. Tämä vilpittömästä uteliaisuudesta ja empatiasta kertova lähestyminen lämmitti kuuman aallon lailla boomerin sydänalaani. Katsoin edessäni olevaa nuorta pariskuntaa. Hento nainen työnsi upottavassa kevätsohjossa lastenvaunuja, mies talutti kääpiövillakoiraa.
Kiitollisuuteni tulevaa avautumistani helpottavaa kysymystä ja sen tekijöitä kohtaan oli kukkurapäinen, astiansa yläreunoja hamuava. Saisinhan nyt ihan luvan kanssa alkaa filosofointini, jonka vaimoni oli viime aikoina ystävällisesti mutta määrätietoisesti tyrmännyt työkiireisiinsä vedoten.
Kerroin eläväni yksilönä elämäni kokonaistarkastelun kannalta parasta ajanjaksoa. Olin vapaa työstressistä, elintoimintoni olivat kunnossa ja kaihileikkauksen jälkeen näkönikin oli palannut kohtalaisen kirkkaaksi.
-Niin, ja onhan minua onni lykästänyt tuon puolisonikin suhteen. Hän sanoi lenkille lähtiessäni rakastavansa minua ja pyysi säästämään tilkan elinvoimaani myös hänen tarpeitaan varten. Vaikka rakkaus elää teoista, ei intohimon suoma lisäravinnekaan ole sille pahaksi, totesin ja kyykistyin silittämään koiran päälakea.
-Mutta, tarkoitin lähinnä tätä maailman tilannetta, kun on tuo Ukrainan sotakin ja turvattomuus leviää varmasti tännekin. Minua se ainakin masentaa ja pelottaa, totesi pienen perheensä isä.
Sanoin itse olevani pikemminkin vihoissani tällaisesta järjettömyydestä ja käsittämättömän julmasta episodista, jonka oman maansa lähitulevaisuuden tyhjiin rosvonnut ikätoverini oli joutsenlaulukseen valinnut. Pienen tehokeinona käyttämäni taon jälkeen kerroin olevani kuitenkin toiveikas ja paljastin syynkin siihen.
-Katselin eilen eri lähteistä sodan tuhoja, pohjaansa asti hävitettyjä kaupunkeja, kodistaan paenneita kohtaloaan pelkääviä siviilejä, naisia, vanhuksia ja pehmoleluja kainalossaan suojelevia lapsia. Maataan puolustamaan jääneitä nuoria miehiä, joiden silmistä heijastui vihan uho. Minua tämä tympäisi. Sitten silmiini sattui videonpätkä eräästä väestösuojasta. Siinä pieni tyttö lauloi heleällä äänellä. Aikuiset hänen ympärillään keskeyttivät askareensa ja keskittyivät kuuntelemaan. Lapsen silmät loistivat iloa, vaikka häntä selvästi ujostuttikin saamansa huomio. Lopuksi hänen huulilleen nousi hymy. Silloin tajusin, että tuo lapsi näki sodan yli. Jonnekin sinne aikaan tai paikkaan, johon me aivan varmasti joskus tämänkin rähinän jälkeen päädymme. Tunsin toivon kipinän syttyneen sisälläni.
-Uskotteko, että sota tulee myös tänne Suomeen, kysyi nuori äiti.
-Sota on aina keskellämme, jopa meissä itsessämme, kyse on vain siitä kuinka suuriin mittoihin ja mihin muotoon annamme sen kasvaa. Ja missä sota, siellä se rauhakin on valmiina ojentamaan auttavan kätensä, kunhan vain oivallamme sen olemassaolon. Se on ihmisen osa, sanoin mahtipontisesti.
Kiitin hyvästä keskustelusta ja lähdin odottavaisin mielin kohti vaimoni lämmittämää päiväsaunaa. Muutaman askeleen kuljettuani käännyin katsomaan taakseni. Nyt mies työnsi vaunuja. Koiraa taluttava nainen oli pujottanut kätensä miehen käsikynkkään. Yhtä jalkaa käyvien askeleiden loittonevat äänet tien sulavassa jääpolanteessa kertoivat kevään olevan tulossa.