Sairastelimme vaimonikanssa koronan pääsiäisen pyhinä. Ei se tällä kertaa kummempi flunssa ollut, ei edes kuumetta kehoihimme nostatellut. Vaimoon kyllä viikkoja vaivaavan yskän jälkeensä jätti. Minulta se kuitenkin katkaisi hyvin alkaneen laihdutus –ja kunnonnostatuskuurin.Terveyskeskuksessa sanoivat, että minun tulisi huomioida korkea ikäni ja suunnitella liikunnallinen nousukiitoni riittävän loivaksi taudin jälkeen. Aika maltillisesti olenjumalaisen kehontemppelini jälleenrakennuksen aloittanutkin. Päivälenkit ovat jääneet noin kuuteen kilometriin aikaisemman viidentoista sijaan. Tänä aamuna päätin lisätä rasitusta laittamalla molempiin nilkkoihini kilon punnukset ylimääräiseksi painoksi. Tavallista raskaammaltahan ne koivet tuntuivat varsinkin ylämäissä. Alamäissä vauhtikiihtyi painovoiman ansiosta liiankin kovaksi kyydiksi.
Olin päässyt hyvinkin puoliväliin matkantekoani, kun tulin Askolan kanavan ylittävälle sillalle. Kanava yhdistää Puurtilanlahden ja Likolahden. Sillalle oli pysähtynyt jo mummoikään ehtinyt hoitotäti kolmen alle viisivuotiaan pojan kanssa. Pojat katselivat aidan raoista allaan sulana välkehtivää kanavan vettä. En tietenkään malttanut ohittaa näin herkullista tilaisuutta palata itsekin tuohon ikään, poikana poikien joukkoon.
-Päivää, mitäs siellä näkyy? Onko kaloja, kysyin.
-Ei ole, vastasi pienin nassikka ja ojenteli sormikkaisiin puettuja käsiään sormet sirhallaan minua kohti.
-Nyt taidat narrata setää, et sinä minusta ihan kymmenvuotiaalta näytä, totesin.
-Ei, kun mulla on halmaat solmikkaat tai siniset, eikö olekin, sanoi poika hakien tukea kannanotolleen hoitotätiin katsoen.
Hoitotäti nyökkäsi.
-Mä oon neljä vuotta, vastasi poika toiseen kysymykseeni.
Hoitotäti kertoilauseeseen livahtaneen nyt puoli vuotta ansaitsematonta ikälisää.Kiistaa tästä asiasta ei kuitenkaan saatu. Poika siirtyi ihan viereeni ja kertoi haluavansa uimaan. Minä epäilin veden olevan vielä liian kylmää siihen hommaan. Nuori mies totesi laittavansa uimahousut jalkaan.-No ehkä se auttaa, myöntelin.Kehotin kuitenkin olemaan varovainen veden äärellä varsinkin,jos ei osaa uida. Poika katsoa napitti minua ja totesi lokotiilien osaavan uida. Hoitotäti käänsi meille selkänsä ja alkoi hytkyä. Oli saanut jonkinlaisen naurukohtauksen. Kerroin opettavaiseen tyyliini, kuinka itse olin pudonnut kolmevuotiaana isoisäni saunapuroon ja maannut veden alla siihen saakka, kunnes tätini nosti minut sieltä ylös.-Eikö, siellä ollut siltaa, kun sun piti sinne puloon mennä, kysyi nassikka.Kerroin sillan olleen, mutta kerrankos sitä askel lipeää, koitin selittää.Muut pojat seurustelivat keskenään, mutta tämä nuorin osoitti kaiken huomionsa minulle. Tuulenviima oli päässyt siinä ajatuksia vaihtaessamme aurinkolasieni alle ja kirvoittanut vedet silmistäni poskipäille asti.-Mikä sua itkettää, kysyi poika viattomalla äänellä.
Kerroin, että kevätahava vain saa silmäni vuotamaa. Kolme ja puolivuotiasjatkoi itkuaiheen parissa sinnikkäästi. Päätin laittaa itseni likoon, koska uskoin tietäväni tästä asiasta jo kaiken.-Miks ihmiset itkee?-No, itkeä voi monestakin syystä, jos surettaa tai koskee kovasti. Joskus sitä voi itkeä siksikin, että on vain niin onnellinen, vastasin viisaasti.-Joo, mut miks on pakko itkee, voishan sitä vaan puhua ja sanoa, et on paha mieli, totesivanhin vesoista yllättäen.-Taitaa olla niin, että itkussa kyynelten kautta meistä poistuu kaikki ne tunteet, joita emme jaksa pitää sisällämme ilman, että hajoaisimme kappaleiksi, sanoin lisäten näin hieman aikuista ylivoimaani tähän keskusteluun. Hoitotäti loi minuun sympaattisen katseen ja nosti peukalonsa hyväksymisen merkiksi. Tunsin olevani voitolla.-Ai, siksikö ne kyyneleet maistuu suolaiselle, kysyi nyt kolmas poika.Katsoin hoitotätiä ja päätin lisätä panoksia.-Siitä se varmaan johtuu. Mutta tiedättekö mihin kaikki kyyneleet lopulta päätyvät, kysyin.Pojat katselivat toisiaan. Pelkäsin hetken jonkun heistä vastaavan ”nenäliinaan tai paidan hihaan”.Triopysyi kuitenkin vaiti.-Lammikoihin, puroihin, järviin ja viimeinmeriin. Siksi ne meret ovat niin suolaisia, lausuin lisäten ääneeni teatraalista kaikua.Nuorin poika tempaisi sormikkaan oikeasta kädestään ja kyykistyi tökkäämään etusormensa jalkojensa juuressa olevaan lammikkoon. Pisti kastamansa sormen suuhunsa ja totesi, ettei ainakaan tähän ollut kukaan itkenyt. Sain toruvan katseen hoitotädiltä.Yksi pojista sanoi isänsä kertoneen, että Välimeri ja Punainenmeri ovat kaikkein suolaisimpia.Kerroin sen pitävän paikkansa.-Itkevätkö ihmiset siellä kaikkein eniten,kysyi kolme ja puolivuotias.Sanoin meidän meremme eli Itämeren olevan murtovesialuetta ja suolapitoisuuden olevan siksi siellä Välimerta alhaisempi. -Ai onko se loistojen meli, kun se on sellainen multovesi, kysyinuori ystäväni ääni väristen.Hoitotäti kohautti katseidemme kohdatessa hartioitaan ja näytti mielestäni aidosti vahingoniloiselta. Kiitin poikia ja erityisesti ihan vieressä seisovaa kolme ja puolivuotiasta mielenkiintoisesta keskustelusta. Pahoittelin, että minun piti nyt kiirehtiä valmistamaan lounasta etätyötä tekevälle vaimolleni. Sanoinmyös toivovani, että tapaisimme vielä monta kertaa näissä merkeissä, jotta voisimme jatkaa jutustelua.Hoitotäti uskoi näinvarmastitapahtuvan.Heilautin kättäni ja lähdin jatkamaan matkaani. Ajattelin, että oli ollut ilo jälleen kerran kohdataluovia ja itseäniviisaampia ihmisiä.